Nyt tarvitaan toivoa

Monet käyvät tänä kummallisena eristysaikanakin töissä normaalisti, mutta aika monet ovat saaneet tai joutuneet viettämään aikaansa pääasiassa neljän seinän sisällä. Oikeastaan en haluaisi edes kirjoittaa mistään korona-ajasta tai kotoilusta, mutta se tässä on mielessä päällimmäisenä kuitenkin.

Itse olen nyt huomannut, että kuukauden kotona istumisen jälkeen alkaa vahvasti puuduttaa. Tekemistä on kyllä riittänyt! Olen ommellut, leiponut, sisustanut ja tehnyt puutarhahommia. Lisäksi olen tehnyt tietysti etätöitäni. Tahtovat nuo työt vaan jäädä jotenkin vähiin, kun aikaa ei kulu kahvitunneilla eikä asiakkaiden palvelemisessa.

Pettymyksiä

Tätä kirjoittaessani mieleen tuli (ties kuinka monennen kerran), että juuri nyt minun piti olla seikkailemassa Omanissa. Voi itku. Matkaan ei tietenkään päästy, eikä mitään uutta matkaa ole suunnitelmissakaan. Koska ei tiedetä, milloin ylipäätään jonnekin voisi matkustaa.

Vielä kuukausi sitten mekin olimme optimistisia. Juu kesällä mennään, tai ainakin elokuussa. Tai viimeistään syyskuussa. No – mitään suunnitelmia ei olla tehty, ja nyt näyttää pahasti siltä, ettei ehkä päästä koko tänä vuonna minnekään. Voi itkujen itku.

Itse asiassa mieleeni on hiipinyt sellainen ajatus, että tässäkö ne minun matkani nyt sitten olivat. Vasta pääsin alkuun ja reissaamisen makuun. Nyt jos jää pitkä aika, ettei minnekään päästä, niin vieläkö sen jälkeen riittää intoa ja uskallusta matkustamiseen? Entä terveyttä?

Töissä meillä on kaikki peruttu. Niin juhlalounaat, kevätretket kuin kokouksetkin. Tapahtumien järjestäminen ja niiden vetäminen ovat mukava osa työtäni. Mutta nyt mitään ei tapahdu ja koko toimistomme on suljettu.

Pääsiäinen on meillä ollut yleensä perhejuhla. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun meidän oli tarkoitus olla muualla. Pääsiäisen pyhinä meille on yleensä kerääntynyt lapsia ja lapsenlapsia lammaspataa syömään. Nyt tuntui ihan kummalta, kun oltiin kotona, mutta kukaan ei tullut.

Kaapit ovat täynnä leivonnaisia, joita me kahdestaan syömme urakalla. Eihän niitä olisi tarvinnut leipoa, mutta vanhasta tottumuksesta piti kuitenkin jotakin pääsiäisherkkuja tehdä. Pientä pyhän ja juhlan tuntua niistäkin saa.

Vielä viikko sitten touhuttiin pihalla ja tehtiin puutarhan kevättöitä. Ajattelin jopa, että onpa hyvä, kun on kunnolla näihinkin hommiin aikaa. Sitten alkoi sataa vettä ja tuulla. Ja sitten satoi rakeita ja seuraavana päivänä lunta. Jäätävä tuuli kohmettaa urheimmankin puutarhurin. Viime päivinä ei siis ole voinut muuta kuin istua sisällä.

Pelkoja

Uutisia on tullut seurattua melko ahkerasti ja aamun lehteäkin luettua. Tietysti some-maailmassakin kuluu paljon aikaa. Ja aina ja joka paikasta silmiin osuvat ne koronauutiset. Kuinka paljon on kuolleita missäkin ja miten osastoilta loppuvat hengityskoneet ja ruumishuoneista kylmätilat. Suomessa tilanne on toistaiseksi parempi, mutta kuinka kauan?

Sitten olemme saaneet lukea, kuinka kauheaa hengityskoneessa olo on. Hengissä selvinneitten taisteluista on tullut lehtien ja somen vakiokamaa. Kivut taudissa ovat kuulemma kamalat ja hengittäminen se vasta kipeää tekeekin. Monta viikkoa on yhtä kuumeessa kitumista – jos edes selviää hengissä.

Sitten toisaalta saamme lukea, että tauti leviää vääjäämättä, ja silti osa ihmisistä ei edes välitä karanteenimääräyksistä. Eräänkin jutun kommenttina oli: ”Eihän siihen kuole kuin vanhat.” (Niillä ei kai sitten ole väliä.) Uutisissa kerrotaankin kuinka nuoret kokoontuvat mellastamaan iltaisin isolla joukolla.

Toisaalta monet ikäihmiset eivät malta pysyä kotona, vaan käyvät asioillaan ja kauppareissuillaan kuten ennenkin. ”Ei minuun mikään ole ennenkään tarttunut, vaikka espanjantautikin riehui silloin joskus.”

Taudin leviämistä ei siis voi estää. Se tulee jossakin vaiheessa kotikyläänikin, ja saan sen sitten lähikaupasta. Tai mieheni tuo viruksen mukanaan käydessään rautakaupassa. (Sinnehän on pakko päästä, oli tilanne mikä hyvänsä.)

Myönnän, että olen alkanut pelätä. Pelkään sairastuvani covid-19 -sairauteen, ja pelkään tulevani hyvin sairaaksi. Minullahan on useita perussairauksia. Ja ikääkin alkaa olla. Yleiskuntoni on heikko. Pelkään etten selviä taudista, jos sen saan. Minuun onkin hiipinyt kuolemanpelko.

Toisaalta pelkään myös mieheni puolesta. Mitä jos hän saa sen? Uskoisin hänen perusterveenä siitä selviävän, mutta mistä sitä tietää miten käy. Ja sitten minä saisin joka tapauksessa tartunnan hänestä.

Entä jos molemmat sairastumme? Miten pärjäämme kotona, jos olemme molemmat tosi kipeitä? Tai pahimmassa tapauksessa jos joudumme sairaalaan, niin miten käy koiriemme? Meillehän ei kukaan voi tulla niitä hoitamaan, koska kotimme on täynnä viruksia. Ottaako kukaan edes koiriamme hoitoon, koska ne tulevat tautisesta taloudesta?

Toivottomuutta

Miten näiden pelkojen ja epävarmuuksien kanssa pitäisi elää? Jostain syystä eilinen oli sellainen päivä, jolloin huomasin pelkojen saaneen minusta otteen. Toisaalta myös toivottomuus on saanut jalansijan päästäni. En enää jaksa edes suunnitella matkustamista. Pelkään ettei siitä kuitenkaan tule mitään.

Tulevaisuus tuntuu nyt olevan yksi musta aukko. Kaikki on epävarmaa. Kannattaako puutarhaa edes laittaa, jos tämä on viimeinen kevääni? Melkein joka asian yhteydessä tulee toivottomuuden tunteita. Ei kannata, kun ei tiedä miten käy. Tai ei kannata, kun ei tiedä kauanko tämä poikkeustila jatkuu. Jatkuuko tämä puoli vuotta, vuoden vai kaksi vuotta? Kukaan ei tiedä. Pahimmat ennusteet puhuvat parista vuodesta.

Niin ja talouskin romahtaa. Itsellä ei onneksi enää ole pelkoa työttömyydestä. (Voisin jäädä eläkkeelle vaikka heti.) Mutta läheisteni tilanne on toinen. Riittääkö kaikilla töitä ja toimeentuloa tämän jälkeen? Nousevatko korot? Tuleeko ruoka kallistumaan, jos siitä tulee pulaa?

Tämä on niin outo tilanne, etten tiedä miten tämän kanssa pitäisi elää. Itse tilanteelle en voi mitään, mutta omaan suhtautumiseeni minun pitäisi voida vaikuttaa. Sen olen jo elämäni varrella oppinut, että ainoa mihin voin vaikuttaa, on oma itseni. Nyt vaan en osaa sitäkään.

Erilaiset pelot, ahdistukset ja toivottomuuden tunteet ovat niin nujertavia, että niitä on vaikea hallita. Varsinkin kun ympäristö toistaa kauhukuvia maailmalta ja tuottaa erilaisia tietoja selviämisen ongelmista. Olen yrittänyt olla tarpeettomasti lukemasta kaikkia juttuja, mutta niitä ei voi välttää.

En varmasti ole ainoa, joka näinä aikoina kaipaa toivoa ja uskoa tulevaan. Nyt tuntuu välillä siltä, ettei millään ole väliä, kun ei tiedä kuinka tässä käy.