Onnistuuko vanhan uusioparin yhteiselämä?

Oletko menossa vihille keski-iässä tai sitäkin myöhemmin? Tai ajattelitko aloittaa uuden avoliiton löytämäsi kumppanin kanssa? Ehkä epäilet, miten tällainen kypsässä iässä solmittu liitto kestää. Useinhan ollaan jo toisessa, kolmannessa tai jopa neljännessä vakavassa parisuhteessa.

Kaikista avioliitoista noin viidennes on sellaisia, joissa ainakin toinen menee vihille toista kertaa. Nelisen prosenttia on niitä, joilla on menossa vähintään kolmas kerta.

Avioliittoja, joissa pariskunnan nuorempi osapuoli on 50-59 -vuotias, solmittiin 1573 kertaa vuonna 2018. Samana vuonna solmittiin 558 avioliittoa, joissa nuorempi osapuoli oli 60-69 -vuotias. Vähintään 70-vuotiaana vihille meni 139 henkilöä saman ikäisen tai vanhemman kanssa. (Tilastokeskus) Eli kyllä niitä vanhojakin ihmisiä menee naimisiin!

Kun muutetaan yhteen asumaan, vihittyinä tai ei, on se melkoinen elämänmuutos. Sitähän se on tietysti missä iässä tahansa. Mutta jos elämää on elettynä jo useampi vuosikymmen, takana on vanhat liitot ja kummallakin omat lapset ja ehkä lastenlapsetkin, niin onnistuuko yhteiselämä?

Ne vanhat tavat

Se täytyy sanoa ihan omasta kokemuksesta, ettei se välttämättä helppoa ole. Eihän kahden elämän yhteen sovittaminen ole milloinkaan helppoa, mutta vaikeaa siitä tekee molempien pitkä elämänkokemus. Yleensä silloin kummallakin on jo ennestään omat kodit ja omat tavarat. On paljon rakkaita muistoja, esineitä ja valokuvia. Omista ystävistä, sukulaisista ja harrastuksista puhumattakaan.

Mikä hankalinta, kummallakin on ne piintyneet tavat. Nuorempana on helpompi sopeutua toisen rytmiin ja tapoihin, mutta vanhempana se voi olla vaativaa. Siinä kysytään sopeutumiskykyä ja hyviä hermoja. Vanhempi ihminen ei niin vaan opi uusia tapoja, kun vanhat ja hyviksi todetut ovat olleet käytössä vuosikymmeniä.

Uudelta kumppanilta voidaan helposti odottaa samoja asioita kuin vanhalta. Varsinkin jos edellinen liitto on kestänyt 20-30 vuotta, on liiton aikana syntyneet yhteiset kuviot vaikea muuttaa uusiksi. Moni ei osaa pitkän liiton jälkeen olla yksin, vaan uuteen suhteeseen mennään nopeasti. Erityisesti silloin ollaan vielä kiinni niissä entisissä tavoissa.

Kohti yhteistä vanhuutta

Siitä kun muutin nykyisen mieheni kanssa yhteen asumaan ja menimme vihille, on nyt yhdeksän vuotta. Tunnustan, että pari ensimmäistä vuotta olivat melko rankkoja. Mitään suuria erimielisyyksiä meillä ei ollut, ja useimmiten oli mukavaa yhdessä. Mutta jotkut pienet asiat, jotkut tavat ja ennen kaikkea se, miten ymmärsimme asiat, aiheuttivat riitoja. Väärinkäsityksiä tuli jatkuvasti. 

Muutaman kerran otimme oikein kunnolla yhteen. En enää tosin muista yhtään minkä vuoksi. Joskus myös törmäsin siihen ”näin kuuluu tehdä” -sanontaan, joka ei minun mielestäni ollut ollenkaan niin. 

Kesti ainakin pari vuotta löytää se yhteinen sävel. Toinen meistä on aamu-uninen ja toinen iltauninen. Toinen on kova liikkumaan, toinen lukemaan. Toinen pitää rutiineista ja toinen haluaa aina jotain uutta ja erilaista. Ja monta vastaavaa asiaa piti jotenkin saada sopimaan yhteen niin, ettei niistä tarvitse enää vääntää.

Tähän sitten vielä vähän mustasukkaisuutta entisistä puolisoista, lapsista ja lapsenlapsista. No meidän kohdalla on onneksi käynyt hyvin, sillä molempien lapset tuntuvat hyväksyvän nykyisen tilanteen. Kaikkien kanssa ollaan hyvissä väleissä ja molempien lapset sekä lapsenlapset ovat aina tervetulleita yhteiseen kotiimme. Tiedän, ettei kaikilla uusiopareilla ole näin.

Löytyiväthän ne yhteiset tavatkin olla ja elää. Olen kiitollinen siitä, että erilaisuudestamme huolimatta olemme löytäneet hyvän tasapainon ja elämme varsin harmonisessa suhteessa. Tämä antaa turvallisuuden tunteen vanhuuden päiviä ajatellen. Tiedämme, että tulemme pitämään huolta toinen toisistamme. 

Lue täältä kannattaako vanhana mennä naimisiin.