Kuoleman pelko ja realismi

Olen pohtinut omaa kuolemaani useasti. Välillä se pelottaa niin, että vatsaa vääntää, välillä ajatus kuolemasta tuntuu melkein helpotukselta. Usein ajattelen, että olenhan jo saanut elää näin kauan ja nähdä kaikenlaista. Lapseni ovat jo aikuisia ja heillä on omat perheet. Ei siis olisi suurikaan menetys, jos nyt poistuisin elävien kirjoista. 

Silloin kun lapset olivat pieniä, ajatus kuolemasta oli kauhea. Oma elämä oli vielä niin kesken, ja lasten kohtalo siinä mahdollisessa tilanteessa suretti kovasti. Tietysti halusin nähdä lasteni kasvavan aikuisiksi ja nähdä miten he oman elämänsä järjestävät.  

Milloin ihminen on valmis? 

Lapsen tai nuoren ihmisen kuolema koskettaa aina syvältä, koska se tuntuu niin väärältä. On väärin, että ihminen joutuu kuolemaan, vaikka koko elämä on vasta alussa. Nuorilta aikuisilta jää usein pieniä lapsia, mikä on väärin myös heidän kannaltaan. Mutta kukaan ei tiedä elämänsä mittaa, ja siihen realiteettiin meidän on alistuminen. 

Keski-iässä moni alkaa ajatella kuolemaa, koska omat vanhemmat ovat vanhoja ja monilla tulee vastaan ensimmäiset hautajaiset. Omien vanhempien hautajaisten järjestäminen voi olla kova paikka. Surun vuoksi ja kaikkien järjestelyitten vuoksi, kun kaikki siihen liittyvä tulee vastaan ensimmäistä kertaa.  

Voi käydä niinkin, että menettää puolisonsa jo keski-iässä. Viisikymppisiä miehiä kaatuu sydäninfarkteihin, ja myös muut vakavat sairaudet alkavat lisääntyä tässä ikäryhmässä. Puolison menettäminen on todella rankka paikka, ja saa miettimään tai pelkäämään myös omaa kuolemaa. 

Oma ex-mieheni kuoli jo kauan sitten aivan yllättäen. Olin järkyttynyt pitkään ja aloin myös pelätä omaa kuolemaani todella kovasti. Monesti pelotti mennä nukkumaan, kun pelkäsin etten enää herää. Asiasta yli pääseminen vei pari vuotta. 

Vanhukset suhtautuvat lähestyvään kuolemaan usein lempeästi. Monen monta kertaa olen kuullut sanat ”olen valmis lähtemään”. Ja moni varmasti ajatteleekin niin ihan aidosti ja ilman pelkoa. Olen myös kuullut suurta murhetta siitä, että ”miksi en jo pääse pois”. Yksinäinen ja sairas vanhus voi oikeasti vain odottaa ja toivoa kuoleman jo saapuvan. 

Onhan se jälkipolvillekin luonnollista, että vanhukset poistuvat, kun heidän aikansa on tullut täyteen. Mummon tai vaarin arkun äärellä hieman itketään, mutta myös todetaan, että olihan se hyvä, että hän pääsi jo pois. Ja elämä jatkuu aika pian kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. 

Jääkö minusta jälki? 

Moni ajattelee jättävänsä aarteitaan jälkipolville, mutta onko niistä oikeasti kukaan kiinnostunut? Olen nähnyt niin monesti elämän raadollisuuden, kun vanhus kuolee. Jälkipolvet saattavat jättää koko pesän ulkopuolisten siivottavaksi, tai kantavat itse lähes kaiken roskiin. Tai riitelevät siitä kuka saa ne arvokkaimmat esineet ja muita tavaroita ei huoli kukaan.

Tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä ei juurikaan jää jälkipolville muisteltavaa. Omat lapset ja ehkä lapsenlapset muistelevat poisnukkunutta oman aikansa, mutta vuosien saatossa muistotkin unohtuvat. Näinhän sen kai kuuluu mennäkin. Historian kirjoissa mainitaan vain muutama harva henkilö. 

Jostain syystä kuitenkin suuri osa ihmisiä tuntuu ajattelevan, että juuri heidän elämänsä on ollut erikoista ja merkityksellistä. Kirjojen kustantajat saavat jatkuvasti tarjolle lukuisia omaelämänkertoja, joiden kirjoittajat ajattelevat elämänsä olleen poikkeuksellista. Yleensä poikkeuksellista se on ollut vain heille itselleen ja ehkä heidän läheisilleen. 

Harva ihminen saa aikaan jotain pysyvää. Tällaisia henkilöitä ovat lähinnä arkkitehdit, taiteilijat tai esimerkiksi lääketieteen tutkijat. Mutta me muut tavalliset tallaajat jäämme pian unohduksiin, eikä meistä historian kirjoissa kerrota. Eikä ole tarvekaan. Olemmehan vain osa luonnon kiertokulkua.

Kuitenkin aika moni haluaisi jättää sen jonkun jäljen tähän maailmaan. Tuntuuhan se niin raadolliselta ajatukselta, että vuosikymmenien elämä vain häviää pois. Monien mielestä elämä jatkuu lapsissa ja lapsenlapsissa. Geneettisesti näin tietysti onkin. 

Voiko kuolemanpelon selättää? 

Melkein kaikki pelkäävät kuolemaa, vaikka jotkut muuta väittävät. Tiedän esimerkiksi syöpään sairastuneita, jotka itkevät ja pelkäävät viimeiseen asti. Mutta tiedän myös niitä, jotka viimeisen hetken lähestyessä ovat pelottomia ja rauhallisia ja sanovat olevansa valmiita. Uskonkin, että ikä tekee rohkeaksi tässä asiassa. 

Entä sitten vähän nuorempana? Tästä elämästä poistuminen pelottaa monesta syystä. Jos on alaikäisiä – tai vanhempiakin – lapsia, niin huoli heistä on monilla päällimmäisenä. Myös puolison tai vaikka omien vanhojen vanhempien pärjääminen voi huolestuttaa. Ja ne monet tekemättömät asiat ovat mielessä. Kun pitäisi vielä kokea sitä ja sitä. 

Itse myönnän pelkääväni kuolemaa. Pelkään, koska en tiedä mitä kuolemassa tapahtuu. Tajuanko sen, että nyt kuolen? Myös se pelottaa, miten kuolen. Kuolenko kovissa kivuissa kituen tai tukehtumalla, mikä on kauhea ajatus. Myös väkivaltainen kuolema esimerkiksi verenhukkaan olisi kauheaa. Onneksi todennäköisempää on kuolla sydämen pysähtyessä infarktin seurauksena. 

Yritän selättää omaa pelkoani niin, että ajattelen elämästä positiivisesti. Miten monipuolinen, vaihteleva ja rikas elämä minulla onkaan ollut tähän asti. Ei aina ollenkaan helppo, mutta varmasti opettavainen. Minulla on ihania lapsia, joiden elämässä on kaikki hyvin. He pärjäävät mainiosti ilman minuakin. 

Jos sairastun vakavasti, niin ehkä sitten minun aikani alkaa olla täysi. Se on sitten minun osani ja minun tieni, ja minun on se hyväksyttävä. Toivon, etten joutuisi kovasti kärsimään, että kipuni hoidettaisiin. Olen tehnyt myös hoitotahdon, jossa on myös elvytyskielto siinä tilanteessa, ettei elämäni kuitenkaan jatkuisi kauaa. 

Olen myös eutanasian kannattaja. Jos minulla olisi parantumaton sairaus, joka vaikeuttaisi elämääni päivä päivältä enemmän, ja kipuja olisi aina vaan enemmän, toivoisin voivani päättää elämäni silloin kun en jaksa enää. Olen nähnyt useamman kerran ja läheltä sen, ettei Suomessa kivunhoito tai saattohoito ole todellakaan hyvällä tolalla! 

Monen kuolemanpelkoa lieventää ajatus uudelleen syntymisestä tai sielun taivaaseen pääsystä. Yhtä hyvin pelkoa voi lieventää ajatus siitä, että muuttuu jälleen maaksi ja osaksi luonnon kiertokulkua ilman sen kummempaa ajatusta kuolemattomasta sielusta. Meidän tulee hyväksyä jokaiselle oma tapansa ajatella.

Yksi keino helpottaa kuolemanpelkoa on mielestäni kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että on saanut elää. Ja mitä kauemmin on elänyt, sitä suurempi syy olla kiitollinen. Kiitollisuus voi olla vaikeaa, jos elämässä on ollut paljon vastoinkäymisiä, kipua ja huolta. Siitä huolimatta jokaisen elämässä on varmasti myös hyviä hetkiä, ja oman elämänpolun hyväksyminen helpottaa omaa oloa.

Puhukaa kuolemasta 

Kuolema on osa elämää. Yksi keino selättää kuoleman pelkoa on tehdä siitä arkipäiväinen asia, siis osa elämää. Kuolemasta ja kaikesta siihen liittyvästä pitää voida puhua. Myös kuoleman pelosta pitäisi voida puhua, niin vanhojen kuin nuortenkin keskuudessa. Kuolema kuitenkin koskettaa meitä kaikki aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin.  

Oletko sinä puhunut kuolemaan liittyvistä asioista läheistesi kanssa? Kuolemasta puhuminen ei mitenkään manaa kuolemaa tulemaan nopeammin. Se pitäisi ottaa asiana asioiden joukossa. Sinä voit jopa helpottaa toisen pelkoa puhumalla tästä hänen kanssaan sen sijaan, että lakaisisit asian maton alle epämiellyttävänä. 

Muistan, miten mummoni aikanaan kertoi minulle, että hän haluaisi puhua lähestyvästä kuolemastaan. Mutta isäni (eli hänen poikansa) sanoi aina, ettei siitä tarvitse nyt puhua. Tämä puhumattomuus ahdisti mummoani. Minä olin hyvin nuori silloin, mutta sanoin, että kyllä minulle voi puhua.  

Kun olen myöhemmin itse yrittänyt puhua läheisteni kanssa asiasta, olen kuullut sellaisia lauseita kuin ”en minä halua puhua siitä”, ”oletko sairas” sekä ”en minä aio vielä kuolla”. En minäkään aio vielä kuolla. (Ihan kuin voisin jotenkin itse päättää siitä.) Silti koen tarpeelliseksi puhua siitä. Olen myös hakenut hautaustoimistosta “Näin minä haluan” -lomakkeen, johon olen kirjannut kaikki toiveeni siunaustilaisuudestani. Ei tarvitse omaisteni pähkäillä niitä asioita kun niiden aika on.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä lähempänä tiedän kuoleman olevan. Ja sitä enemmän kaipaan kuoleman arkipäiväistämistä. En todellakaan aio enkä halua kuolla vielä, sillä nautin elämästäni ja haluan elää täysillä niin kauan kuin se minulle suodaan. Ja toivon, että saan kuolla rauhallisesti ilman kipuja.