Eläkeaika häämöttää horisontissa

Jaksaa jaksaa, mutta kuinka kauan on sopivasti?

Olisin voinut jäädä vanhuuseläkkeelle jo vuosi sitten, mutta työpaikalla kukaan ei ole edes kysynyt, milloin jään pois. Itse olen asiaa pohdiskellut silloin tällöin. Oikeastaan en ole tosissani ajatellut työstä pois jääntiä vielä kertaakaan. Pohdin paremminkin sitä, jäänkö vuoden, kahden vai viiden vuoden päästä. Ja mitä sitten teen.

Kun työ on osa elämää

Minä kuulun niihin onnekkaisiin, joilla on hyvä työpaikka. Palkka on pieni, mutta työn mielekkyys korvaa sen. Työssäni olen tekemisissä ihmisten kanssa, joita arvostan ja joista aidosti välitän. Teen siis työtäni sotaveteraanien parissa. Suunnittelen ja järjestän yhdistyksemme toimintaa, jaan neuvoja ja tukea – myös taloudellista. Toimin yhteistyössä kaupungin ja muitten tahojen kanssa.

Työni on nykyään osa-aikatyötä, ja se auttaa jaksamaan. Työmatkani on pitkä, mutta kolmena päivänä viikossa jaksan sen kyllä ajaa. Vielä koskaan ei ole tuntunut aamulla siltä, että en halua mennä töihin. Päinvastoin, menen aina mielelläni.

Työni on myös sen laatuista, että olen aina tavoitettavissa. Vastaan työpuhelimeeni myös kotona, luen sähköpostit vähintään viitenä päivänä viikossa ja teen läppärillä kirjallisia töitä. Kirjanpitohommia teen mieluiten kotona, koska silloin saan tehdä niitä rauhassa ilman keskeytyksiä.

Minulla on kivat työtoverit ja työpaikalla on myös ihania vapaaehtoisia mukana. Meillä onkin tosi hyvä ilmapiiri. Asiakkaat ovat tuttuja vuosien tai vuosikymmenien takaa, ja lähes kaikki ovat iloisia, positiivisia ihmisiä. Koen, että saan paljon heiltä ja heidän elämänasenteestaan.

Miksi siis jäisin pois? Toistaiseksi olen välttynyt pahemmilta sairauksilta niin, ettei terveydentilan vuoksi ole tarvinnut jäädä kotiin. Enkä edes koe, että veisin työpaikan nuoremmalta sukupolvelta. Tähän työhön ei kukaan kunnianhimoinen halua. Työ loppuu joka tapauksessa luonnollisen poistuman vuoksi arviolta 5 vuoden kuluttua.

Onko eläkkeellä elämää?

Olen kaikesta huolimatta nyt jo miettinyt sitä tulevaa eläkeaikaa. Ja tunnustan – pelkään sitä. Pelkään, että jämähdän kotiin neljän seinän sisään ja alan hapertua. Näen itseni kiikkustuolissa ulos pihalle tuijottamassa. Päivät muistuttavat toisiaan niin, etten tiedä milloin on arki ja milloin pyhä. Eniten pelkään älyllistä taantumista, jos elämästä loppuvat haasteet.

Voihan sitä harrastaa vaikka mitä. Niin ainakin sanotaan. Olen nytkin mukana seurakunnan diakoniatyön toimikunnassa sekä yhdessä Lions Clubissa. Parin tuntia kestäviä kokouksia on silloin tällöin. Eipä niissä ihan kauheasti ohjelmaa ole. (Enkä sitä tällä hetkellä työn lisäksi haluakaan.)

Ystäviä minulla ei juuri ole, vaikka tuttavia on paljon. Asun maaseudulla, jossa ei ole juuri mitään kulttuuritarjontaa. Lähin kirjastokin on yhdeksän kilometrin päässä. Pitäisikö siis muuttaa ihmisten ilmoille eläkepäiviä viettämään?

Matkustella tietysti voisi. Ainakin mikäli päästään tästä koronapandemiasta, eikä uutta vastaavaa tule. Mutta tulee kyllä kalliiksi, jos kovin usein reissaa. Toisaalta taloakaan ei voi tyhjäksi jättää kovin pitkäksi aikaa. Pitäisikö myydä kaikki ja muuttaa ulkomaille?

Ja miten käy parisuhteen, kun pyörimme samassa mökissä päivästä toiseen keskenämme? En uskalla edes ajatella sellaista tilannetta. Olen itsenäinen ihminen, joka tarvitsee omaa aikaa ja omaa tilaa.

Pysäyttävä elämänmuutos

Eläkkeelle jääminen on iso elämänmuutos. Ei ole ollenkaan tavatonta, että sydänkohtaus yllättää pian eläkkeelle jäämisen jälkeen. Moni varmasti kokee työelämän loppuessa itsensä tarpeettomaksi ja elämänsä turhaksi. Jos ei ole muita sosiaalisia kontakteja tai harrastuksia, niin onhan se aikamoinen pysähdys.

Erityisesti ahkerissa työmiehissä on niitä, jotka tarttuvat pulloon, kun ei muutakaan tekemistä ole. Toimettomuutta seuraa turhautuminen, jota pitää jotenkin purkaa. Itse en alkoholia käytä, joten alkoholisoitumista en sentään pelkää. Muuten turhautumista kyllä, ja siitä seuraavaa mielialan laskua.

Minulla nyt onneksi on vähän muutakin elämää kuin pelkkä työelämä, mutta silti työ on iso osa minun elämääni. Olen kuullut, että on niin ihanaa olla eläkkeellä, kun voi tehdä mitä haluaa. Minä haluan elämääni selkeää rytmiä. Eikä työ ole nytkään esteenä millekään, mitä haluan tehdä.

Isoja elämänmuutoksia olen kokenut ennenkin. Siksi tiedän, että olen huono sopeutumaan uusiin tilanteisiin. Kun asiat elämässä muuttuvat, niin reagoin heti unettomuudella ja olen huonotuulinen. Saatan myös vähän ahdistua, kun tuntuu, etten saa oikein mistään kiinni, enkä hallitse asioita.

No onneksi asia ei ole ihan ajankohtainen minulle. Toivottavasti terveyttä riittää niin, ettei se tulekaan ajankohtaiseksi vielä muutamaan vuoteen. Tai toisaalta – pitäisikö sittenkin heittäytyä nauttimaan omasta elämästä nyt kun vielä pystyy ja jaksaa?

Lue myös Margitin kirjoitus siitä, miten elää kun jää eläkkeelle.