Haaveista totta
Onko sinulla unelmia? Haaveiletko uudesta rakkaudesta, matkoista, työpaikasta tai rahasta? Nuorena sitä tietysti haaveilee kaikesta siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Entäs sitten keski-iässä, kun uraputki alkaa olla loppupäässään, lapset lentäneet pois kotoa, oma asunto on ehkä sellainen kuin pitääkin ja elämä rullaa tasaista tahtiaan.
Minulla oli yhteen aikaan unelmaton kausi. Sitä kesti monta vuotta. Tuntui siltä, että elämä oli tässä ja näin mennään loppuun asti. Oikein mikään ei säväyttänyt. Enkä pinnistelyistä huolimatta keksinyt mitään, mistä unelmoida. Minusta se oli huolestuttavaa.
Tietenkin oli toiveita terveydestä, työpaikan säilymisestä ja lasten pärjäämisestä. Toiveet eivät kuitenkaan ole unelmia. Unelmointi ja haaveilu on ihan oma lajinsa. Näin oikein vaivaa sen kanssa, että olisin keksinyt jotakin, mistä haaveilla. Mutta ei. Ei se varmaan väkisin vääntämällä onnistukaan. Lottovoitosta unelmointikin tuntui yksinkertaisesti tyhmältä.
Ilman unelmia elämä tuntuu vähän tyhjemmältä. Kun ei ole mitään mitä odottaa tapahtuvaksi. Epärealistiset unelmat eivät ole oikeita unelmia. Unelmillakin pitää olla edes jonkinlainen mahdollisuus toteutua. Oma ikäni alkoi tuntua esteeltä lähes kaikkeen.
Ei varmaan kannata enää opetella purjehtimaan. Uutta ammattiakaan ei ole enää järkevää opiskella. Unelma maratonista on ollut pakko hylätä jo kauan sitten. Kotikin on jo riittävän hyvä ja mieluinen, ja hyvä puolisokin on löytynyt. Mitäpä tässä enää.
Entinen unelma uudestaan käyttöön
Sitten aloin miettiä niitä haaveita, joita minulla oli joskus ollut. Moni unelmani tuntui nyt lähinnä naurettavalta. Ja monen kohdalla oli pakko todeta, että se nyt vaan ei toteutunut. Pieleen oli moni asia mennyt. Totesin, että elämäni unelmat on jo saavutettu. Tai siis ne, mitkä nyt oli mahdollista saavuttaa.
Sitten muistin, että 90-luvulla minulla oli yhtenä suurena haaveena matkustaa joskus johonkin arabimaahan. Siinä oli jotain salaperäistä ja kiehtovaa. En koskaan edes ajatellut oikeasti matkustavani niihin maihin, koska en olisi uskaltanut, arka kun olin. Tuohon aikaan se nyt muutenkaan ei ollut kovin tavallista.
Mutta nyt kun se pälkähti päähäni, minussa syttyi jotain. Jonkinlainen sytytyslanka alkoi palaa. Entä jos sittenkin… Olinhan jo käynyt monessa Euroopan maassa mieheni kanssa. Voisikohan sitä uskaltautua vähän kauemmaksi? Mielessäni alkoi orastaa unelma toive, että vihdoinkin tulisi haaveista totta.
Aloin ottaa asioista selvää ja mietin mahdollisuuksia ja katselin hintoja. Sitten esitin asiaa miehelleni. Hän oli ensin vähän epäilevä, mutta sitten hänkin innostui. Lopulta vuoden 2017 keväällä varasimme matkan Abu Dhabiin. Aikaa tuohon matkaan oli lähes vuosi.
Nyt minulla sitten oli jotain mitä odottaa ja mistä haaveilla. Jotain minkä tiesin toteutuvan. Jos mitään yllättävää ei tapahtuisi. Pessimistinä tietysti pelkäsin sairastuvani, sodan syttyvän Arabian niemimaalla tai terroristien iskevän sinne.
Matka toteutui ja oli ihana. (Lue täältä juttuni Abu Dhabista.) Tärkeintä tässä oli kuitenkin se, että sain taas unelmoida. Ihan kuin koko elämän yltä olisi sellainen harmaa huntu väistynyt. Kyse ei ollut vain yhdestä matkasta. Vaan siitä, että huomasin taas osaavani haaveilla. Ja uskoin taas siihen, että elämässä voi tapahtua hienoja asioita. Ja että unelmat voivat myös toteutua. Jos ei ennemmin niin myöhemmin.
Minkälaisia unelmia sinulla on joskus ollut? Onko niiden toteutus jäänyt puolitiehen? Jos elämä on tylsää niin mieti, mistä olet haaveillut, ja vieläkö haaveesi olisi mahdollista toteuttaa. Vai voisitko kehittää ihan uusia unelmia?
Vanhakin voi, jos haluaa
Luin Aamulehdestä (25.8.2019) artikkelin purjehtijasta. Tapio Lehtinen purjehti yksin maailman ympäri. Hän purjehti perinteisin menetelmin 322 päivää radioamatöörit apunaan. Ja miehellä oli ikää 61 vuotta. Toki hän oli purjehtinut ikänsä, mutta silti.
Riemastuin kun luin jutun. Kyllä vanhanakin voi, kun osaa ja jaksaa ja uskaltaa. Ennen kaikkea uskaltaa. Sitähän se vaatii, että luottaa omiin kykyihinsä. Ei anna periksi sellaiselle ajattelulle, että olen liian vanha johonkin. Vaatiihan tällainen purjehdus tietysti myös hyvän fyysisen kunnon.
Minä saan tällaisista jutuista aina lisää voimaa. Saan taas muistutuksen siitä, että kyllä vanhempanakin voi tehdä vaikka mitä.
Vaikka totesin, ettei opiskelu enää kannata, niin eihän se estä opiskelemasta. Tunsin erään, nyt jo edesmenneen sotaveteraanin, joka opiskeli vanhana. Yli 70-vuotiaana hän alkoi toteuttaa unelmaansa yliopistosta, ja alkoi lukea Suomen historiaa. Ilmeisesti ensin avoimen yliopiston kautta, mutta muistaakseni hän valmistui maisteriksi.
Jossakin vaiheessa yliopisto kiinnostui hänestä. Hänhän oli elävä todiste Suomen sotahistoriasta. Niinpä häntä alettiin pyytää luennoitsijaksi. Tämä fiksu ja mukava mies sai elää aivan uuden vaiheen elämässään.
Eräs toinen vanha mies kertoi aina haaveilleensa, että voisi korottaa ylioppilaskirjoitustensa äidinkielen arvosanaa. Tämä mies oli aktiivinen harrastajakirjoittaja. Hän kirjoitti elämäntarinaansa ja pieniä pakinoita sekä yleisöosastokirjoituksia sanomalehtiin.
Lopulta hän teki sen. Monen mielestä ei varmaan mitään järkeä eikä hyötyä, mutta hänelle se oli unelma. Hänen ylioppilaskirjoituksistaan oli kulunut reilusti yli 50 vuotta, mutta hän korotti kuin korottikin sitä arvosanaa. Aivan syystäkin hän oli ylpeä itsestään.
Pienistä ja isoista haaveista
Niiden unelmienhan ei tarvitse olla isoja. Ei tarvitse haaveilla maailman ympäri purjehtimisesta. Eikä sen unelman toteuttamisesta tarvitse olla mitään erityistä hyötyä. Asia voi olla vaikka kuinka pieni, kunhan se itselle on toteuttamisen arvoinen. Kuten arvosanan korotus.
Minulla on viime vuosina ollut haaveena pitää blogia, jossa kirjoittaisin ikääntymisestä Tuo haave on vaihtelevasti ollut pinnalla enemmän tai vähemmän. Tämän vuoden (2019) alussa aloin ajatella sitä ihan tosissaan.
Ilmoittauduin Tiia Konttisen bloggauskurssille ja aloin opetella sivunrakentamista. Se oli todella vaativaa! Törmäsin asioihin, joista en ollut kuullutkaan, kuten hakukoneoptimointi tai laskeutumissivu. Tekniset haasteet meinasivat olla joskus ylipääsemättömiä. Välillä olin vähällä heittää hanskat tiskiin, kun ajattelin, etten vaan osaa.
Sitkeänä ihmisenä jatkoin kuitenkin. Aika pian blogin aihekin muuttui. Vanhenemisen sijaan päätinkin kirjoittaa nukkumisen ongelmista. Niin rakensin Unta etsimässä -sivuston. (Syyt aiheeseen löytyvät sieltä info-sivulta.)
Tämä ikääntymisen aihe kuitenkin edelleen kiehtoi. Haave siitä kirjoittamisesta ei ollut mennyt mihinkään. Niinpä sitten päätin ottaa tämänkin aiheen blogattavakseni. Varsinaisen sivuston rakentamisessa pyysin nyt apua DigiJuulialta, koska halusin säästää energiani kirjoittamiseen. Ja tässä sitä nyt ollaan! Taas yksi haave on toteutunut.