Kaikki äidit eivät rakasta

Kirjoitan tätä tekstiä äitienpäivän alla. Päivä on sellainen, joka on aina saanut minut hieman mietteliääksi. Kaiken tämän äitiyden ylistyksen keskellä olen ihan varma, että päivä myös ahdistaa monia ja herättää muutenkin monenlaisia tunteita – eikä pelkästään myönteisiä.

Ihania, rakastavia, helliä äitejä ihaillaan, kehutaan ja heistä tehdään lauluja. Entä jos ei ole saanut olla sellaisen äidin lapsi? Ulospäin pätevä äiti voi olla kylmä ja julma lapselleen. Myös äidit tekevät väkivaltaa lapsilleen ja satuttavat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Äitikin voi olla psykopaatti, narsisti tai pedofiili. Ei äitiys sinänsä tee kenestäkään hyvää ihmistä.

Äitienpäivä sisältää jotenkin niin kovin ylenpalttista suitsutusta äitiydestä. Koulussa ja päiväkodissa lapset pannaan askartelemaan äitienpäiväkortteja, televisiossa tulee äitienpäiväkonsertti ja kaupat tyrkyttävät kukkia äidille ja kakkua juhlapöytään. Vähän samaa on tietysti isänpäivässä, mutta isien kohdalla se ylistys on kuitenkin maltillisempaa.

Äideistä parhain

Tiedän ja tunnen äitejä, jotka laittavat lapsensa kaiken edelle. Omat tarpeet saavat jäädä sivuun kun lapset ovat tärkeintä. Se on tietysti hienoa ja uhrautuvaa. Ainakin noin yleisesti ottaen. On äitejä, jotka kuorivat perunat ja voitelevat leivät pojalleen siihen asti, kun tämä menee armeijaan. Ei siinäkään mitään pahaa tietysti ole, mutta onko se oikeasti lapsen etu?

Sitten on niitä äitejä, jotka eivät edes keitä niitä perunoita lastensa vuoksi. Kyllä me kaikki tiedämme, että Suomessakin on runsaasti päihdeongelmista kärsiviä äitiä. Päihdeongelmaisen äidin perheessä kouluikäinen lapsi saattaa pitää huolta nuoremmista sisaruksistaan, koska äitiä ei kiinnosta. Lapsi voi myös huolehtia äidistään silloin, kun tämä ei siihen itse kykene.

On paljon lapsia, jotka oppivat jo varhain käymään kaupassa ja laittamaan ruokaa. Ja jotka pesevät itse vaatteensa ja siivoavat. He ovat niitä reippaiksi kehuttuja “pikku-äitejä”. Suomessa ei onneksi ole katulapsia, mutta on kuitenkin niitä, joista kukaan ei oikeasti huolehdi. Tai vaikka äiti päällisin puolin huolehtisikin, hän voi yksinkertaisesti olla tunteeton ja kylmä.

Äiti voi olla myös mieleltään järkkynyt tai traumatisoitunut. Eikä siksi osaa tai pysty äitinä toimimaan lapsensa parhaaksi. Eivätkä nämä tapaukset läheskään aina tule kenenkään ulkopuolisen tietoon. Vaikka perheessä olisi isä, niin voi olla ettei edes hän tiedä, mitä kaikkea perheessä tapahtuu. Äitihän voi esimerkiksi pilkata lasta aina kun on kahden kesken lapsen kanssa.

Se satujen paha äitipuoli voikin olla joskus ihan oma äiti. Äiti voi olla kateellinen ja mustasukkainen tyttärelleen. Onhan tytär nuori ja kauniimpi, ja ehkä älykkäämpikin. Voi olla, että äiti ei ole aikanaan saanut rohkaisua omalta äidiltään eikä esimerkiksi ole saanut opiskella. Kateuden tunne voi kalvaa niin, että se myrkyttää äidin, ja siten myös tyttären, elämän.

Vanheneva äiti

Oli äiti nuorena minkälainen tahansa, niin suhde lapseen voi muuttua äidin vanhetessa. Hyvässä tapauksessa suhde muuttuu tietysti hyvään suuntaan. Ja huonossa tapauksessa huonoon suuntaan. Vaikka äiti olisi kohdellut lastaan huonostikin, niin välien katkaiseminen on äärimmäisen vaikeaa. Olen lukenut useammasta henkilöstä, jotka käyvät säännöllisesti äitiään tapaamassa äidin vaatimuksesta, vaikka samalla kannetaan katkeruutta menneistä.

Jos äiti vaikkapa sairastuu vaikeasti - ainakin omasta mielestään - hän saattaa ripustautua lapseensa. Vaatii jatkuvaa yhteydenpitoa ja hoivaa. Huonokin äiti voi olla katkera lapselleen siitä, ettei tämä huolehdi hänestä riittävän hyvin. Ikään kuin lapsen velvollisuus olisi vuorostaan hoitaa vanhempaansa. Moni lapsi myös kokee velvollisuudekseen huolehtia vanhemmistaan näiden vanhetessa.

Kuvan mummo ei ole oma mummoni, mutta kuvastaa sitä käsitystä, mikä mummouteen liittyy.

Entäs ne mummot?

Mummot voivat nykyään olla satumaisen mummomaisia tai sitten kiireisiä uraohjuksia lukuisine harrastuksineen. Tai jotakin näiden väliltä. Paljon riippuu mummon iästä. On ihan eri asia tulla mummoksi alle viisikymppisenä kuin seitsemänkymppisenä.

Minulla itselläni on ollut kaksi hyvin erilaista mummoa. Ja hyvä niin. Olen saanut kummaltakin jotain ja nähnyt erilaisia puolia siitä mitä on olla vanheneva nainen. Kummallakin mummolla on ollut oma ja erityinen tehtävänsä minun kasvamisessani.

Nyt kun itse olen jo vanhempi niin ajattelen, että mummoilla onkin erityisen tärkeä tehtävä. Erityisesti tytöille. He toimivat mallina vanhenevasta naisesta. Lapsi ei sitä vielä ymmärrä, mutta varmasti hänen käsityksensä vanhoista naisista perustuu pitkälti omaan mummoon. Lapsen silmissä se viisikymppinenkin mummo on vanha nainen.

Vaikka mummo ei aikoinaan olisi osannut olla kummoinenkaan äiti, hänestä voi tulla hyvä mummo. Tietysti kaikki mummotkaan eivät ole hyviä ihmiä. Siinä tapauksessa usein lapsi tai lapsenlapsi voi jo itse sanoa, haluaako olla mummon kanssa tekemisissä vai ei.

Vaikenemisen ja puuttumattomuuden kulttuuri

Tiedetään, että lapset ovat lojaaleja vanhemmilleen. Edes kaltoin kohdeltu lapsi ei yleensä halua kertoa tulleensa äitinsä tai isänsä väärin kohtelemaksi. Lapsi ei myöskään aina tiedä mikä on oikein ja sallittua, ja mikä ei. Tai hänellä ei sanoja kokemilleen asioille.

Sen vuoksi läheisten ihmisten pitäisi kuunnella lasta herkällä korvalla. Ei pitäisi pelätä puhua asioista eikä pitäisi pelätä puuttumista. Meillä on kumma tapa kääntää katse muualle kun jotain ikävää tapahtuu. Ja erityisen suuri kynnys puuttumiseen on silloin, jos äiti on se, joka tekee lapselleen pahaa.

Asuin itse kauan sitten kerrostalossa, ja yläpuolellani asui nuori pari, joilla oli noin kolmevuotias lapsi. Yläkerrasta kuuluneen metelin perusteella tiesin, ettei kaikki ole hyvin. Puhuin isännöitsijän kanssa, joka kertoi, että valituksia oli tullut muiltakin asukkailta. Asia kuitenkin jäi siihen ja muutinkin aika pian muualle. Vielä vuosikymmenien jälkeenkin tunnen syyllisyyttä siitä, etten tehnyt mitään.

8.5.2021 Johanna