Vanheneminen pelottaa

Kaikki me ikäännymme, jos saamme elää, mutta onko vanhuus pelottavaa?

Itse kuulun siihen ryhmään ihmisiä, joka haluaisi elää myös vanhuuden. Ja elää sen täysillä ja tiedostaen. Haluan olla ylpeästi vanha! Ehkä siksi sanon usein jo nyt, että olen vanha. Vaikka niiltä tuntemiltani vanhuksilta kuulen usein olevani vielä niin nuori.

Niin kovin moni sanoo, ettei tunne itseään vanhaksi, vaikka olisi jo elänyt pitkälti yli keski-iän. Miltähän sen vanhana olon sitten pitäisi tuntua? Miltä tuntuu olla vanha? No ei miltään. Tunnen monia vanhoja ihmisiä, vanhimmat lähes satavuotiaita. Juuri kukaan terveenä oleva ei sano, että tuntee itsensä vanhaksi. Vanheneminen pelottaa myös monia.

Sitten ovat ne, jotka ovat kokeneet sairauksia ja menetyksiä, ja jotka ovat väsyneitä elämään. Moni on kovin yksinäinenkin eikä oikein tunne pärjäävänsä nyky-yhteiskunnassa. Heidän suustaan kuulee usein, että ”kun minä olen jo niin vanha” tai että ”tunnen itseni niin vanhaksi”. Onko vanhuus siis yhdistetty sairauteen ja kyvyttömyyteen huolehtia asioista? Siksikö se on niin kielteistä ja pelottavaakin.

Ensin vanhenemme päältä

Ikääntyessä me muutumme ja menemme kohti tuntematonta. Ulkonäkömme muuttuu väistämättä. Tulee ryppyjä, iho veltostuu ja siihen tulee luomia. Toisille aikaisemmin ja toisille myöhemmin. Toiset vanhenevat rajummin kuin toiset. Pelottaako ulkonäön muuttuminen? Kyllä monia pelottaa, ja luulen sen johtuvan juuri siitä, että ei haluta kohdata omaa vanhenemista. On tarve pitää kiinni nuoruudesta.

Se miten hoitaa ulkonäköään, ei välttämättä liity vanhenemisen pelkoon tai tarpeeseen näyttää nuorelta. Omasta itsestä huolehtiminen on osa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Ihonhoito ja meikkaaminen voivat tuottaa iloa itselle. Eikä vanhanakaan tarvitse näyttää harmaalta ja värittömältä. Kaikki eivät enää jaksa meikata, ja kokevat sen helpotuksena. Ja kaikki eivät ole koskaan meikanneetkaan.

Miksi muuten ihmisiä kehutaan sanomalla, että näytät niin nuorelta? Tai jopa että näytät ikäistäsi nuoremmalta. Mikä siinä on niin hienoa? Eikö voi sanoa, että näytät hyvinvoivalta tai kauniilta? Tai kukoistavalta, virkeältä tai jotain, kyllähän näitä laatusanoja on. Voiko vanhemmalle ihmiselle muuten sanoa, että näytät seksikkäältä? (Vai onko edes mahdollista, että yli kuusikymppinen näyttää seksikkäältä?)

Iho muuttuu tietysti muuallakin kuin kasvoissa. Kuka myöntää, että käsivarsien allit tai ryppyiset polvet näyttävät noloilta – ja saavat näyttämään vanhalta? Minä ainakin myönnän! Minun ohut ja kuiva ihoni on pienillä laskoksilla joka paikassa. Niin kyynärtaipeissa kuin polvissakin. Eikä se ole kivaa. Toisaalta yritän ajatella, että se on osa minua ja minun tulee kohdella ihoani hellyydellä kaikkien sen kokemien vuosien johdosta.

Se, miten ulkonäkö muuttuu, on osin omaa valintaa. Jos ryyppää ja rellestää vuodesta toiseen tupakka hampaissa, voi olla varma, että ikä näkyy naamasta ennemmin kuin uskotkaan. Tai jos ruokavaliosi koostuu pullasta, sipseistä ja oluesta sohvan nurkassa, niin sama juttu. Ja toisin päin; jos ulkoilet ja nukut riittävästi, syöt terveellisesti ja pärjäät ilman päihteitä, niin ihosi pysyy raikkaana ja kimmoisana pidempään.

Eräs sanonta kuuluu: ”Rypyt todistavat, että olet nauranut. Harmaat hiuksissasi todistavat, että olet välittänyt. Ja arvet kehossasi todistavat, että olet elänyt.” Miksi siis pelätä ulkonäkönsä puolesta.

Kun joka paikkaa kolottaa

Niinhän sitä sanotaan, että kun tulee vanhaksi niin joka paikkaan koskee. Ja jos jonain aamuna ei koske, niin on kuollut. Ja kyllä, valitettavasti allekirjoitan tämän sanonnan. Minun tapauksessani se on pitkälti oma vika, sillä en ole pitänyt lihaksistani kunnolla huolta. Olen aina ollut sohvaperuna ja lukutoukka. Ja se tuntuu kropassa vuosi vuodelta enemmän. Ihan kohta aloitan sen säännöllisen liikunnan…

Sille ei tietenkään voi mitään, jos saa elämänkumppanikseen reuman tai muun sairauden, joka rajoittaa liikkumista ja tuo kipuja. Lisäksi lähes kaikille tulee vuosien mittaan kulumaa eli nivelrikkoa sinne ja tänne. Ja nivelrikko voi tulla nuorenakin, jos on saanut huonot geenit. Toisilla siihen liittyy paljon kipuja, toisilla ei.

Ne iän myötä tulevat kolotukset pitäisi jotenkin hyväksyä osaksi itseä siinä kuin rypistyvä nahkakin. Ja niihin kolotuksiinkin voi terve ihminen vaikuttaa aika paljon itse. Eikä noita kipuiluja kannata pelätä, niitä tulee, jos on tullakseen. Kaikille ei tule mitään erityistä.

Pelottavinta varmaan on se, että useimpien sairauksien riski kasvaa iän myötä. Tiedämme kaikki, miten yleistä syöpä nykyään on. Ja vaikka nuorikin voi sairastua syöpään, niin ikä lisää riskiä. Samoin on sepelvaltimosairauksien ja muistisairauksien kanssa. Kaikille vähänkin vanhemmille ihmisille on tuttua se, kun tavataan ystäviä, niin ensimmäiseksi kerrataan sairaudet ja lääkitykset.

Muistisairaudet pelottavat

Aika pelottavaa on myös muistin mahdollinen heikkeneminen. Muistisairaudet ovat todella yleisiä, mutta se johtuu pitkälti väestön vanhenemisesta. Suomessa todetaan liki 15 000 muistisairautta vuosittain ja määrä kasvaa koko ajan. Muistisairauksia on monenlaisia ja niihin on olemassa myös sairauden etenemistä hidastavaa lääkitystä. Näissäkin varhainen toteaminen parantaa elämänlaatua ja lisää laadukkaita vuosia.

Minä kuulun niihin, joita muistisairaudet pelottavat. Olen nähnyt monelle käyvän niin, ja se on surullista katsottavaa. Ja itse ajattelen, että jos minä sairastun, niin miten puolisoni jaksaa kanssani ja miltä se lapsistani tuntuu. Jonkin verran tähänkin asiaan voi itse vaikuttaa, mutta estää näitä sairauksia ei voi.

Opettele luopumaan

Vanheneminen on pitkälti luopumista. On luovuttava nuoresta ulkonäöstä, hyvin ja kivuttomasti toimivasta vartalosta, omista vanhemmista ja monista ystävistäkin. Mitä kauemmin elää, sitä enemmän joutuu kohtaamaan luopumisia. Se on yksi hinta, mikä pitkästä elämästä on maksettava.

Luopumiseenkin tottuu jollakin tavalla. Sen huomaa niistä 80-90 -vuotiaista ihmisistä. Heistä monet joutuvat luopumaan omasta kodistaan sekä puolisostaan. Useimmiten ensin puolisosta. Sitä ennen he ovat joutuneet luopumaan monesta, monesta muustakin asiasta. Monista ystävistä, sukulaisista ja lemmikeistä. Mutta he ovat kestäneet ja tulevat kestämään sen.

Meillä kaikilla on oma aikamme täällä, ja sen hyväksyminen helpottaa elämää. Matti Kurjensaari on sanonut: ”Vanheneminen on hiljaista irtautumista monesta asiasta, jonka ennen koki tärkeänä. Vanheneminen on keskittymistä olennaiseen.” Se on hienosti sanottu!

Joudumme luopumaan hyvistä aisteistamme ja joudumme sopeutumaan elämään sen asian kanssa.

Joudumme vuosien ja vuosikymmenien myötä luopumaan hyvästä näöstä ja kuulosta, ehkä muustakin terveydestä. Joudumme luopumaan monesta hauskasta asiasta, ja ehkä myös itsenäisyydestämme. Siitä, että voimme hoitaa kaiken itse.

Meidän on vaikea päästää irti kaikesta mitä rakastamme. Me elämme maailmassa, joka opettaa meitä tarttumaan kaikkeen kiinni ja omistamaan, mutta mitä kovemmin tartumme, sitä kipeämpää tekee, kun joudumme kumminkin lopulta irrottamaan otteemme. Oppisipa sitä ottamaan asiat kevyesti ja suhtautumaan niin, ettei mikään ole ikuista.

Meneekö itsemääräämisoikeus?

Ehkä pelottavinta vanhuudessa onkin se, että ei voi tietää miten tulee kohdelluksi. Lehdissä ja uutisissa kerrotaan jatkuvasti vanhusten huonosta kohtelusta palvelutaloissa ja henkilökunnan puutteesta. Kukaan ei halua maata yksinään päivästä toiseen tai olla samoissa vaipoissa koko päivää. Ja käykö minua kukaan sitten enää edes katsomassa, jos olen vähän höperönä jossakin laitoksessa.

Vaikka asuisin omassa kodissakin, en voi tietää miten tulen pärjäämään. Nykyään pyritään siihen, että mahdollisimman moni olisi omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Se tarkoittaa sitä, että kotihoito käy ehkä kerran päivässä kiireesti laittamassa lääkkeet dosettiin. Ja katsoo, että siinähän se mummo vielä sinnittelee.

Pahinta on se, että vanhojen ihmisten yli kävellään helposti vähän joka paikassa. Ei tarvitse olla muistisairas eikä muutenkaan kovin raihnainen, kun kukaan ei enää halua kuulla mielipidettäsi. Et ole arvokas kaupallisessa mielessä, etkä muutenkaan. Vanha ihminen on monen mielestä vain välttämätön paha, joka vie yhteiskunnan varoja.

Juuri siksi vanheneminen pelottaa. Tulenko kuulluksi, välitetäänkö minusta, saanko hyvää hoitoa, kun sitä tarvitsen? Minusta meidän kaikkien pitäisi vaikuttaa näihin asioihin nyt. Siis kun emme vielä ole vanhoja. Tehdään vanhuudesta ja vanhuksista näkyvä osa yhteiskuntaa niin, että myös vanhat koetaan tärkeiksi. Ja niin, että vanhuksia kunnioitetaan ja arvostetaan. Pidetään yhteyttä ja keskustellaan.

Eveliina Talvitien kirja ”Vanha nainen tanssii” oli hyvä yritys tuoda vanhoja naisia esiin. Olin vain vähän pettynyt, sillä eihän kirjassa ollut mukana montaakaan oikeasti vanhaa. Viisikymppinen on vielä keski-ikäinen eikä tiedä vanhuudesta mitään.

Itse täytän tänä vuonna 65 ja alan tuntea jo itseni vanhaksi. Olen siis ikävuosiltani vanha, (ja ehkä ulkoisestikin) mutta en ajatuksiltani. Voisinpa olla kuten Aira Samulin, joka elää täysillä vielä yli 90-vuotiaana ja varmaan aikanaan kaatuu saappaat jalassa. Siinä meillä on oikeasti vanha nainen, joka tanssii!