Miltä vanheneminen tuntuu?

Ikääntyminen tuo mukanaan monia muutoksia.

Jossakin vaiheessa ikä alkaa tuntua, ja sanonta ”ikä on vaan numeroita”, on lähinnä huono vitsi. Ainakin jos ollaan ihan rehellisiä. Viisikymppisenä minäkin tunsin itseni vielä nuoreksi ja nuorekkaaksi. Tunsin eläväni elämän parasta aikaa! Toki tiesin, että alan kallistua sinne keski-iän vanhemmalle puolelle pikkuhiljaa, mutta silti ikä ei painanut mitenkään.

Olin jo sen 50 täyttänyt kun tapasin nykyisen mieheni (kymmenen vuoden sinkkuelämän jälkeen), ja meidät vihittiin, kun olin 53. Pari vuotta myöhemmin ostimme talon maalta ja meille tuli koira. Ja kohta toinen koira. Perheemme siis kasvoi!

Seuraavat vuodet me rakensimme, remontoimme ja sisustimme. Laitoimme puutarhaa ja pihaan tuli huvimaja, grillimaja ja kasvihuone. Me myös matkustelimme ulkomailla. Ja kävimme molemmat myös töissä. Elämä oli täynnä tekemistä ja tapahtumia. Täyttä elämää ylä- ja alamäkineen! Vanhenemisesta ei juuri ollut tietoakaan.

60 on eri kuin 50

Vuodet vierivät ja minä juhlin kuusikymppisiä. Noiden juhlien aikoihin olin hiljattain menettänyt isäni ja viisi vuotta aiemmin äitini. Omien vanhempien poismeno teki todeksi sen, että omakin vuoro tulee joskus. Jonossa ollaan…

Muitakin menetyksiä lähipiirissä sattui. Oli siis ollut paljon suruakin. Onneksi vaihdevuodet alkoivat olla ohi ja elämä seestyi. Ja kun vuosia alkoi tulla sen kuudenkympin päälle, niin sen jo huomasi. Vanhenemisesta tuli jotenkin konkreettisempaa. Jouduinhan myös luopumaan hormonikorvaushoidosta sen sopimattomuuden vuoksi.

Vanheneminen tietysti alkoi näkyäkin. Kasvoihin tuli yhä enemmän pigmenttimuutoksia, hiukseni ohenivat selvästi ja iho veltostui. Kaikki alkoi painua kohti maata. Sitten tuli kolotuksia ja iskias alkoi vaivata. Limakalvot kuivuivat paperiksi ja vatsa tuli herkemmäksi. Jos valitti jotain lääkärille, niin vastaus oli yhä useammin: ”Se kuuluu ikääntymiseen.”

Esimerkiksi Kelan tilastoissa vanhusväestöön lasketaan kuuluvaksi yli 65-vuotiaat. Minä kuulun jo tuohon joukkoon. Täytän tulevana kesänä 67 vuotta, eli 70-vuotispäivät häämöttävät edessä. Se tuntuu melkoisen kauhealta. Siis miten kamalan vanha olenkaan!

Ei paljon naurata

Miltä tämä vanheneminen sitten tuntuu? Minusta se tuntuu ikävältä. Huomaan miten fyysiset voimani vähenevät ja kehoni kangistuu. Kaikenlaiset pienet vaivat tuntuvat lisääntyvän. Eräs minua muutaman vuoden vanhempi ystäväni sanoi, että ”tämähän on yhtä kitumista, kun koko ajan on jotain”.

Olen tullut siihen ikään, että kun tapaan ystäviäni, keskustelut alkavat sairauksien ja lääkitysten kertaamisella. Aina jollain on todettu joku uusi tauti tai joku on saanut uusia lääkkeitä. Tai ainakin mahdollisella puolisolla on todettu jotain. Sitten yhdessä moititaan paikallista terveydenhuoltoa ja päivitellään lääkkeiden hintoja.

Tämä muuten pätee minulla työssäkin. (Käyn edelleen osa-aikatyössä.) Työympäristössäni on paljon ikääntyneitä ihmisiä. Aika usein siinä sitten käydään läpi milloin kenenkin vaivoja.

Henkiselläkin puolella ikääntyminen tuntuu. Enää ei jaksa innostua uusista asioista samalla lailla kuin nuorempana. Mielialatkin ovat tasoittuneet. Toisaalta se on hyvä ainakin omalla kohdallani, mutta toisaalta pois ovat jääneet suuret onnen tunteet yhtä lailla kuin kiukun purkauksetkin.

Lisäksi vanheneminen on myös luopumista. Sitä joutuu luopumaan voimistaan ja ehkä läheisistäänkin. Taakse jää työura, joka monille on ollut hyvin merkityksellinen. Monista harrastuksistakin voi joutua luopumaan. Käsityöt eivät suju nivelrikkoisilla sormilla.

Myös puoliso vanhenee – ja muuttuu – niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mitä vanhemmaksi tullaan, sitä riippuvaisemmaksi toisesta tullaan. Voihan olla, että toiselta menee näkö ja toiselta kuulo. Hyvässä tapauksessa parisuhde vain lujittuu ja eteenpäin mennään toinen toista tukien. Huonommassa tapauksessa puolisosta tulee vieras ihminen.

Moni ikäihminen tarvitsee apua nykytekniikan kanssa.

Vielä paljon itseäni vanhempien suusta olen kuullut useasti, että vanhana olo on kauheaa. Kun ei ymmärrä nykytekniikkaa, ja kaikki ympärillä tuntuu muuttuvan koko ajan, on vaikeaa osata toimia. Rollaattorin kanssa on hankalaa kulkea, rahat menevät lääkkeisiin ja ystävät harvenevat. Televisiosta ei tule juuri mitään katsomisen arvoista ja musiikki on kummallista renkutusta.

Kirjoitin pari vuotta sitten vanhenemiseen liittyvistä peloista. Voit lukea jutun tästä.

Vanhenemisen hyväksyminen

Otsikkoon viitaten kysynkin, onko vanhenemisen tuomat muutokset helppo hyväksyä? No ei ole. Ei ainakaan omalla kohdallani. Eikä monen muunkaan kohdalla. Onnittelut sille seitsemänkymppiselle, joka voi rehellisesti sanoa, ettei tunnu missään.

No eihän kaikilla tosin varmaan tunnukaan. Onhan niitä reippaita ja terveitäkin vanhuksia, jotka urheilevat ja tekevät vaikka mitä. Minäkin tunnen yhdeksänkymppisen, joka pelaa tennistä pari kertaa viikossa. Mutta nämä teräsvanhukset ovat poikkeuksia.

Moni on lienee hyväksynyt vanhenemisen jollakin tasolla, sillä he sanovat, että tämähän on luonnollista. Luonnon laki. Ja kaikki me vanhenemme jos saamme elää. Ja vielä: Vanhenemisen vaihtoehto on vielä huonompi: kuolema.

Toisaalta vanhenemiseen liittyy myös hyviä asioita. Moni nainen sanoo, että vasta nyt vanhana voi olla sellainen kuin haluaa. Moni myös nauttii rauhallisesta elämän rytmistä, lapsenlapsista ja vapaudesta. Jotkut onnekkaat siirtyvät etelän lämpöön viettämään eläkepäiviään.

Kaikista vaivoista huolimatta elämä vanhempanakin voi siis olla antoisaa ja mielekästä. Paljon riippuu siitä, onko onnistunut välttymään vakavammilta sairauksilta. Ja miten hyvässä kunnossa mieli on. Elämä muuttuu väistämättä ja ikä on muutakin kuin numeroita. Siitä täytyy vain pyrkiä tekemään mahdollisimman hyvää niillä resursseilla mitä itsellä on.

Johanna 3.5.2023